Kieltäydy uhriutumasta elämälle

Kärsimys ei sinänsä jalosta ketään, vaan se, mitä se saa meidät ajattelemaan. Aika ei paranna haavoja, vaan se, mihin käytämme tuon ajan.
Ei ihmisiä pidä syyllistää, totesi eräs kahvipöytäkeskustelija karmaa käsitelleen teosofisen yleisöluennon jälkeen. Luennoitsijan kuvaus tämänkertaisen inkarnaatiomme tiestä edellisten ruumiillistumien ajatusten ja toimien tuloksena ei tämän kuulijan mielestä ollutkaan lohduttava. Tilannetta ei parantanut maininta, että panemme parhaillaan tässä elämässä kokoon seuraavan inkarnaatiomme aineksia. Dualismia vaaliva mielemme kaipaa kaksinapaisuutta. Henkilökohtaisen elämän vaikeudet, heikkoudet ja puutteet on helpompi kestää, kun voi ajatella niiden johtuvan jostain ulkopuolisesta syystä. Myötätuntokin herää helpommin uhria kohtaan. Ei ihme, että niin monet kantavat mielessään kaunaa omaa elämäänsä kohtaan ja ovat sitä mieltä, että olisivat ansainneet jotain muuta, joltain muulta tai jostain muualta. Harva tunnustautuu oman elämänsä luojaksi. Vielä harvempi suostuu näkemään itsessään ikuisen elämän ikuisen halun liittää yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi ensinäkemältä toisilleen vierailta näyttäviä ominaisuuksia meissä.
Asennoitumisemme kärsimykseen – sen tuottajana ja kokijana - on tärkeimpiä asioita elämässä. Se ratkaisee paljolti, miltä elämä maistuu. Ei ihme, että kärsimyksen, surun, menetyksen ja murheen ymmärtäminen on korostetusti esillä esimerkiksi buddhalaisissa opetuksissa. Uhriutumisesta voi kieltäytyä pelkällä tietoisen mielen päätöksellä muistuttaa itseään päivittäin siitä, että elämä ei tahdo meille pahaa, tuntuipa meistä miltä tahansa. Kun saa pienenkin kosketuksen kaiken elämän ykseyteen, on helpompi hyväksyä se, että elämä haluaa syystä tai toisesta ilmentyä juuri sellaisessa muodossa kuin oma elämämme ja me itse olemme.
Elämän kanssa samaan suuntaan kulkeminen ei avaa edessämme olevia suljettuja portteja tai tuo takaisin menetyksiämme. Veräjän yli on edelleen kavuttava tai lähdettävä kulkemaan aidan viertä aivan eri suuntaan kuin aioimme. Menettämämme tilaisuudet, ihmiset tai voitot pysyvät poissa, mutta kehottavat meitä tutkimaan rehellisesti, mikä meissä on mielestään jotain menettänyt. Kärsimys ei sinänsä jalosta ketään, vaan se, mitä se saa meidät ajattelemaan. Aika ei paranna haavoja, vaan se, mihin käytämme tuon ajan. Sanotaan elämälle: sinä olet minun elämäni ja sinut minä elän, oletpa millainen tahansa.
Kirjoittaja Annikki Arponen
Marja Artamaa, seuran Suomen osaston ylisihteeri
Teosofinen Seura ry • Vironkatu 7 C 2 • 00170 Helsinki, Finland • +358 (0)9 135 6205 • • teosofinenseura.fi
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:Rohkea RuusuMobiiliversioNormaaliversioWebmasterKirjaudu sisään© 2014 - 2017 Teosofinen seura ry