Sopusointu on enemmän sointu kuin sopu

Kun sanomme suomeksi ”sopusointu”, nousee ensimmäisenä mieleen kuva kahdesta osapuolesta ja erilaisista näkemyksistä. Sana ”harmonia” sopusoinnun synonyyminä painottaa selvästi asian sointuaspektia. Joogafilosofian ”sattva” suomennetaan yleensä sanoilla sopusointu, harmonia, rytmi. Sanan ”rytmi” myötä kuvion syklisyys tulee mukaan. Silloin alamme lähestyä sopusointuun pääsemisen menetelmiä muun muassa tao-filosofian mukaan.
Meillä on usein vaikeuksia päästä sopusointuun asioitten tai tilanteitten kanssa ja keskenämme, koska emme ole ymmärtäneet sopusointuun tarvittavien ainesosien valinnan tärkeyttä. Mistä tahansa aineksista ei synny sopusointua. Siihen on valittava ainekset, jotka eivät helposti menetä omaa identiteettiään erilaisen läheisyydessä, vaan saavat aikaan resonanssia. Sovun hierominen liian heikoista aineksista tuottaa vain samankaltaisuuden muhennosta. Sopu ei ole sitä, että erilaiset ominaisuudet muuttuvat toistensa kaltaisiksi ja luopuvat omimmasta ominaisuudestaan.
Kun ajattelee sopusointua harmoniana, on helpompi ymmärtää, kuinka eri sävelten on tärkeää pitää kiinni omista värähtelyistään, sillä vain niin saadaan toinen sävel soimaan paremmin omaa erityisominaisuuttaan. Tällöin ymmärtää myös helposti, kuinka sopusointu ei ole tila, jossa kaikkia ainesosia on määrällisesti yhtä paljon. Kukin tilanne kertoo, minkä sävelen erityisominaisuutta kulloisessakin tilanteessa tarvitaan enemmän, mitä kenties vähemmän.
Sopusointu voi rikkoutua, kun yksi tai useampi mukana olevista äänistä vääntää äänenvoimakkuuden maksimiin, mutta se rikkoutuu yhtä helposti, kun jokin sävelistä hiljenee melkein kuulumattomaksi. Jos sopusointu on rikkoutunut, niin sitä ei saa palaamaan analysoimalla sitä, mikä rikkoi sopusoinnun, vaan sitä, mikä sai sopusoinnun syntymään. Yritämme yleensä korjata rikkoutunutta sopua tai särähtävää sointua analysoimalla käsillä olevaa epätyydyttävää tilannetta. Saatamme pohtia, miten siihen on tultu tai jouduttu. Asian syklisyys jää meiltä huomaamatta.
Sopusoinnun puute alkaa syntyä samalla kuin sopusointukin. Kaivattu valo tai mieleisen sävelen volyymi kasvavat kasvamistaan, ja se ilahduttaa meitä. Näyttäähän siltä, että meille mieleinen on vahvoilla ja kiritämme sen vahvistumista kaikin tavoin. Meiltä jää huomaamatta, kuinka varjo kasvaa samaa tahtia ja kaunis, mieleinen sävel alkaa vallata liikaa alaa muilta tekijöiltä. Sopusoinnun puute on sopusoinnun aikaansaajan liiallisuutta. Vanha kiinalainen viisaus opettaa, että tuskasta vapautumista ei saada aikaan tuskan sisältöä analysoimalla, vaan analysoimalla ilon sisältöä. Varjon luo ilon aiheuttaja, ja me pidämme tätä varjoa tuskana.
Kirjoittaja Annikki Arponen
Annikki Arponen
Mistä tahansa aineksista ei synny sopusointua. Siihen on valittava ainekset, jotka eivät helposti menetä omaa identiteettiään erilaisen läheisyydessä, vaan saavat aikaan resonanssia. Sovun hierominen liian heikoista aineksista tuottaa vain samankaltaisuuden muhennosta. Sopu ei ole sitä, että erilaiset ominaisuudet muuttuvat toistensa kaltaisiksi ja luopuvat omimmasta ominaisuudestaan.
Kun ajattelee sopusointua harmoniana, on helpompi ymmärtää, kuinka eri sävelten on tärkeää pitää kiinni omista värähtelyistään, sillä vain niin saadaan toinen sävel soimaan paremmin omaa erityisominaisuuttaan. Tällöin ymmärtää myös helposti, kuinka sopusointu ei ole tila, jossa kaikkia ainesosia on määrällisesti yhtä paljon. Kukin tilanne kertoo, minkä sävelen erityisominaisuutta kulloisessakin tilanteessa tarvitaan enemmän, mitä kenties vähemmän.
Teosofinen Seura ry • Vironkatu 7 C 2 • 00170 Helsinki, Finland • +358 (0)9 135 6205 • info(at)teosofinenseura.fi • teosofinenseura.fi
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:Rohkea RuusuMobiiliversioNormaaliversioWebmasterKirjaudu sisään© 2014 - 2021 Teosofinen seura ry