Perintöhuonekalut ja omat sisustusratkaisut

Vähitellen yhä suuremmalle osalle ihmiskuntaa ei tärkeintä ole enää esitellä kuulumistaan kansakuntaan, uskontokuntaan, sukuun tai perheeseen, joka on perinyt komean antiikkikaluston, ja joka odottaa siksi ympäristöltään asiaankuuluvaa kunnioitusta sukujuurien perusteella. Enempää kansakunnan kuin yksilönkään ”minä” ei enää niin usein määräydy ulkoisten seikkojen perusteella, vaan hakeudutaan tietoisesti tai elämän pakottamana tilaan ja tilanteeseen, jossa saa, voi ja on velvollisuus tehdä niin kutsuttuja omia valintoja. Mahdollisuus valita on henkisen kehityksen työväline. Se saa meidät pohtimaan meissä olevan valinnantekijän ja käytössämme olevan vapauden olemusta, sitä, mistä olemme vapaita ja mistä emme. Ja tietenkin sitä tunnettua seikkaa, että niin makaa kuin petaa.
En enää muista, kuka sanoi, että henkisen kehityksen kannalta katsottuna ihmiskunnan elinikä tuntuu lyhentyneen. Eletään henkinen lapsuus yhä uudestaan eikä enää ehditä kasvaa henkiseen aikuisuuteen. Näin tapahtuu inkarnaatiosta toiseen. Henkinen lapsuus sisältää samaa kuin fyysinenkin lapsuus. Silloin pääpaino on karkeimman käyttövälineen haltuunotossa ja syntymäympäristön elinolosuhteisiin tutustumisessa.
Kun on monien inkarnaatioitten aikana elänyt sekä fyysisen että henkisen lapsuusvaiheen niinkin monta kertaa kuin useimmat olemme, alkaa kasvutekniikka olla hallussa lähes automaattisena. Elämme ehkä koko ikämme henkisesti katsottuna lapsuudenkodissamme. Opimme liikkumaan tuttujen huonekalujen keskellä ja tiedämme, mistä pöydänkulmasta otamme tukea horjahtaessamme. Vaikka jokainen lapsuus antaa meille uuden henkisen linnan, tyydymme sen perintöhuonekaluihin ja käytämme aiempien sukupolvien väriskaalaa sisustuksessamme. Monen identiteettinä onkin olla pelkästään henkisen kehityksen lastenhuoneen ylpeyttä tunteva perinnönvaalija.
Emme edes huomaa, että alakerran ”lastenkamarin” nurkkaan on kaikessa hiljaisuudessa avautunut ovi, josta johtavat portaat kakkoskerrokseen. Jos edes kurkistamme siihen suuntaan, saamme huomata, että huone on tyhjä ja odottaa itse valitsemaamme sisustusta. Jos rohkaistumme kapuamaan portaat ja astumaan sisään huomaamme tyhjällä keskilattialle seisoessamme olevamme melkein kuin eri henkilö. Tyhjä huone huutaa meissä jokaisessa asuvaa sisustajaa. Toisen kerroksen kamarissa meillä on vapaus valita tuoli, jolla haluamme istua ja verhojen väri, joiden läpi ulkomaailman auringonvalo suodattuu. Huonekaluvalintojamme rajoittaa vain oviaukon leveys ja portaiden jyrkkyys, sillä kaikki kannetaan yläkertaan edelleen alhaalta. Tästä syystä huoneemme sisustus täydentyy hitaasti, mutta ei hätää, alakerran perintösohvalla voi tarpeen tullen edelleen käydä loikomassa ja keräämässä voimia.
Koko ihmiskunta kehittyy henkisesti aivan samalla tavalla. Vähitellen yhä suuremmalle osalle ihmiskuntaa ei tärkeintä ole enää esitellä kuulumistaan kansakuntaan, uskontokuntaan, sukuun tai perheeseen, joka on perinyt komean antiikkikaluston, ja joka odottaa siksi ympäristöltään asiaankuuluvaa kunnioitusta sukujuurien perusteella. Enempää kansakunnan kuin yksilönkään ”minä” ei enää niin usein määräydy ulkoisten seikkojen perusteella, vaan hakeudutaan tietoisesti tai elämän pakottamana tilaan ja tilanteeseen, jossa saa, voi ja on velvollisuus tehdä niin kutsuttuja omia valintoja. Mahdollisuus valita on henkisen kehityksen työväline. Se saa meidät pohtimaan meissä olevan valinnantekijän ja käytössämme olevan vapauden olemusta, sitä, mistä olemme vapaita ja mistä emme. Ja tietenkin sitä tunnettua seikkaa, että niin makaa kuin petaa.
Kirjoittaja Annikki Arponen
Annikki Arponen
Teosofinen Seura ry • Vironkatu 7 C 2 • 00170 Helsinki, Finland • +358 (0)9 135 6205 • info(at)teosofinenseura.fi • teosofinenseura.fi
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:Rohkea RuusuMobiiliversioNormaaliversioWebmasterKirjaudu sisään© 2014 - 2022 Teosofinen seura ry