Vain tietämätön toimii vastoin elämänlakia

Viisaustradition opetukset ovat aina jakautuneet eksoteerisiin, kaikille tarkoitettuihin opetuksiin ja esoteerisiin, niille tarkoitettuihin, joille ihmistietoisuuden sisäisen kehittymisen idea on alkanut sarastaa. Näissä kahdessa opetuksessa on ero siinä suhteessa, miten ihminen näkee oman ja kanssaihmistensä kehittymisen.

Eksoteerinen opetus on tarkoitettu niille, joita ajatus korkeammasta itsestä ei vielä kannattele. He määrittävät itsensä ulkoisen ja fyysisen elämän kautta. Silloin ajatus siitä, että kaikki elämä on yhtä, on pikemminkin painostava kuin inspiroiva.

Kun ihminen joutuu/saa tilaisuuden/pakotetaan (tarpeeton ylipyyhitään) pohtimaan hänelle tarjottua ajatusta, että jokainen meistä on muun luomakunnan kanssa tasa-arvoinen osanen kaikkiallisesta elämästä ja on yhdessä toisten kanssa vastuussa oman kehittymisensä lisäksi myös kokonaisuuden kehityksestä, vaikutus voi olla ainakin kahdenlainen. Oma pienuus ja muittenkin heikkous yhdistettynä tehtävän suuruuteen pelottaa ja masentaa, mutta se voi myös antaa luottamusta siihen, että Elämä kantaa kaikissa oloissa ne, jotka se on ilmennykseensä kutsunut.

Kummassakin tapauksessa on vielä löydettävä omassa mielessä jonkinlainen ratkaisu siihen, miten suhtautua omaan ja toisten tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen kulkea Elämän kanssa samaan suuntaan. Ne, jotka kestävät ajatuksen, että meidät on tehty kehittymään, ovat saaneet kiinni polusta, joka johtaa oman korkeamman itsen/sielun löytämiseen tai ainakin etsimiseen. Silloin uskaltaa ajatella, että olemme kaikkia alkuperältämme täysiä ja täydellisiä, mutta osaa myös samalla erottaa persoonallisuutensa rajoittuneisuuden henkensä täydellisyyteen verrattuna.

Monilla ajattelu kääntyy päinvastaiseksi, kun seuraa elämää ympärillään. Kaikkialla tuntuu olevan vain toinen toistaan täydempiä persoonallisuuksia ja sellaiseksi pyrkiviä, kun taas henki ja sen mahdollinen täydellisyys meissä on kadonnut jälkiä jättämättä. Me kaikki yhdessä eteenpäin -ajatus ei näytä inspiroivan enempää yksilöitä kuin kansojakaan, ja siitä puhuville naureskellaan.
Maailman kansojen viisaustraditioissa on ollut tapana, että annettava opetus skaalataan kuulijoiden kestokyvyn ja ymmärryksen mukaisesti. On ulkopiiri ja sisäpiiri, jotka puhuvat yhteisistä asioista niin paljon eri sanoin, että se on synnyttänyt pahoja väärinkäsityksiä salaseuraisuudesta ja ”kahden kerroksen väestä”, johon ei kaikkia kelpuuteta. Nykyisinkin sekä julkisessa keskustelussa että työpaikan kahvipöytäringissä ne, jotka puhuvat ykseyden, kauniin ja kannustavan puolesta, saattavat tuntea tarvetta vetäytyä suojaan jonkinlaiseen ”sisäpiiriin”. Samoin kokevat monet heistä, jotka ottavat ihmisen ja ihmiskunnan vastuullisuuden yhteisestä elämästämme ja elinympäristöstämme vakavasti. Jopa teosofishenkisissä keskustelutilaisuuksissa kuulee, kuinka karmanlaista puhuminen koetaan ihmisten syyllistämisenä. Näin erilainen voi olla kantokykymme henkisissä asioissa ja näkemys siitä, olemmeko elämän subjekteja vai objekteja.