Kenen syy on, että haluamme koko ajan jotain

Pääsyyllinen on monadi, ikuinen henkemme, sanskritiksi purusha. Emme ole koskaan kokonaan unohtaneet, miltä tuntuu olla kotona. Vailla kotia oleva pystyttää itselleen kodin niistä tarvikkeista, joita on saatavilla. Jollei muuta ole, niin koti on tuli, nuotio, jonka ääressä voi tuntea lämpöä tai suoja sateelta ja tuulelta. Mikä ikinä tuo suojaa ja lämpöä, on meille koti, onnellisuuden tyyssija, vaikka vain tilapäisesti.

Kun monadi, henki meissä lähtee vaellukselleen aineeseen, siihen on tallentuneena ”kodintekoprinsiippi”, kyky etsiä turvaa, suojaa ja lämpöä kulloisessakin ympäristössä. Muotojen ja kiinteiden kohteiden fyysisessä maailmassa turva, suoja ja lämpö kasataan esineistä ja yhteyksistä niihin ja muihin ihmisiin. Ei ole mikään ihme, että viisaustradition tarjoama opetus siitä, ettei kannata turvautua muotoihin ja aineeseen, koska on olemassa parempi ja oikeampi koti fyysistä tasoa henkisemmillä tasoilla, ei mene kovin hyvin kaupaksi: se yrittää ikään kuin sanoa, että on olemassa parempaa onnellisuutta saatavilla, kunhan emme pysähdy tähän. Se, joka on löytänyt suojan, ei haaveile paremmasta suojasta, vaan käpertyy nauttimaan onnentunteestaan.
Opimme täällä ihmisten maailmassa, että mikään turva, suoja tai lämpö ei ole pysyvää, vaan kulutetaan ajan myötä loppuun kuin puut nuotiossa. Olemme tottuneet ja alistuneet etsimään aika ajoin uuden suojan, lämmön ja turvan etsimällä uudet kohteet, jotka näitä tarjoavat. Sanomme, että se on ihmisen elämä. Viisaustradition tarjoama opetus siitä, että ihmisen henki ei ole kotonaan vielä silloin, kun ulkoisen maailman kohteiden halut on tyydytetty, ei houkuttele. Syy siihen on tarjottu keinovalikoima: kieltäydy pitämästä täällä löytämääsi turvaa, suojaa ja lämpöä turvana, suojana ja lämpönä ja lähde eteenpäin, jatka peremmälle onnellisuuteen.

Me emme halua mitään, minkä saamisen motiivina ei ole siitä jossain määrin saatu onnellisuus. Siis monadi, purusha on vastuussa siitä, että jatkuvasti haluamme jotain! Vain se meissä tietää ja muistaa, että on muunlaista onnellisuutta kuin jatkuvasti muuttuvien halujen kohteiden saavuttaminen.

Henkisen tien kulkeminen on tilan raivaamista alemmissa käyttövälineissä, jotta voisimme tahtoa samaa kuin sielumme. Se on puhdasta hullutusta alemmalle mielelle ja alemmalle itselle, joka vastaa arjen pyörityksestä. Vasta kisaväsymys halujen tyydyttämisessä voi hiljentää tahtia, kun se, mikä aiemmin toi tyydytyksen ja ilon, ei enää vaikuta onnellistuttavasti. Viisaustraditio vakuuttaa, että halu muuttuu lopulta tahdoksi, ajattelu suoraksi tiedoksi ja onnellisuus puhtaaksi, hiljaiseksi ja tietäväksi autuudeksi, kunhan lakkaamme ensin elämästä halusta haluun, tyydytyksentunteesta toiseen.

Halu kokea onnellisuutta ei voi tyydyttyä täysin tässä maailmassa, eikä sen pidäkään. Tämä varmistaa sen, että monadi ei jää maanpakoon tänne aineen maailmaan, vaan löytää lopulta uudestaan kotiinsa.