Keskitiellä

Monien traditioiden henkisissä harjoituksissa korostetaan keskitien kulkemisen merkitystä. Kun sitä pohtii, tulee ensiksi mieleen äärimmäisyyksien välttäminen. Keskiarvoko? Siitäkö, kuinka tavallisesti kuljemme vai siitä, miten lavealta tie tuntuu kaikista ihmiskunnan edustajista? Tai jokin fifty-fifty, hätätapauksissa ehkä fifty-sixty? Keskitie luo myös mielikuvan tasaisuudesta. Ei laaksoa, ei kukkulaa -ajatus tuo mieleen yllätyksiltä välttymisen tai niiden tietoisen välttämisen. Henkilökohtaisessa elämässä ja luonteenkasvatuksessa se saattaa johtaa tasapainoiluun sen kanssa, ettei osoittautuisi erilaiseksi kuin muut. Sitäkö on keskitiellä kulkeminen? On myös niitä, joiden mielestä keskitietä kulkien välttyy virheiltä. Mutta ei keskiarvossa ole sinänsä mitään moraalisesti oikeaa tai väärää. Tilastoilla ei voi korvata moraalista valintaa.

Keskitie on havaitsemista, kulkeeko laaksossa vai kukkulalla ilman, että toivoo toisen vaihtoehdon katoavan olemattomiin ja kukkulalta näkyvien maisemien jatkuvan ikuisesti. Se on kulloisenkin maiseman ja matkasään hyväksymistä. Keskitie suorastaan vaatii tyytymään itseensä. Muitten tai kohtalon syyttäminen maan pinnanmuodostuksesta vaikuttaa turhalta, mutta hyvällä tavalla turhuudelta. Hyväksyminen nimittäin estää kyynistymistä tai katkeroitumista. Keskiteitä on kaikilla reiteillä, ja kulkija voi ja saa valita reitin, mutta mikään niistä ei ole pelkkää laaksoa tai pelkkää kukkulaa. Kaikilla niillä sataa, tuulee ja myrskyää, muttei pelkästään niin. Niillä myös paistaa aurinko, ja tuulee leppeästi, muttei pelkästään niin.

Keskitie on sen hyväksymistä, että voima valitsee kulkusuunnan itselleen. On hyvä osata katsoa, mihin suuntaan voima virtaa kussakin tilanteessa ja itsessään. Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka näkevät keskitien enemmänkin virran keskivirtauksena. Siinä kaikki voima, joka virralla on, suuntautuu yhteen suuntaan. Virtaus selvästi tietää menevänsä eteenpäin. Sen reunamilla jää vettä pyörimään pikkupyörteisiin tai jopa pysähtymään tilapäisesti suvantoihin, mutta sivuvirtauksetkaan eivät sotke keskivirran suuntaa. Keskivirta pitää suuntansa penkereittensä ja pohjansa pinnanmuodoista huolimatta. Se ei pysähdy esteisiin eikä pettymyksiin siitä, ettei uoma osoittautunutkaan ennakoidun mukaiseksi, vaan etsii niin kauan, että taas voidaan puhua virtaamisesta.

Luonnonjoessa tai purossa keskivirtaus on koko joen koko voiman yhdistyminen yhteen suuntaan, ei kenenkään valitsema tai pakottama suunta. Kanavat ja sulkuportit ovat joen voiman valjastamista ihmisten maailman tarpeisiin. Yritämme tätä samaa toisinaan omissa henkisissä harjoituksissamme sekä yksityisesti että ryhmissä erityisesti alkuun etsimisvaiheessa, jolloin opimme paljon eri systeemeistä ja kuulemme monenlaisten ihmisten kokemuksista. Pakottaminen ja poukkoileminen ovat henkisten harjoitusten ääripäitä, joita suositellaan vältettäviksi. Ne heikentävät keskivirtauksen voimaa. Virtauksen olisi hyvä antaa löytää suuntansa, mutta varsinkin yksilöllisissä harjoituksissa on vaikea antaa prosessille sen vaatimaa aikaa, kun toiveet tuloksien näkymisestä kannustavat yrittämään.