Toivo ja toive

Muistan teini-ikäisenä olleeni kiusaantunut koko toivon käsitteestä. Kinasin itseni kanssa ja väitin, että olisi parempi, jos toivoa ei olisi olemassakaan. Vasta nyt ymmärrän, mikä minua asiassa vaivasi: toivo vaikeutti nykytilanteen hyväksymistä. Mielestäni toivo vaati pitämään yllä ajatusta siitä, että jokin asia tai tilanne muuttuisi haluamani kaltaiseksi ja pakotti samalla uuvuttavaan pettymyksen kantamiseen, kun mitään ei tapahtunutkaan. Jollei toivoa olisi, hyväksyisin sen, mitä on eikä minun tarvitsisi kärvistellä asian suhteen enää. Jossain sisälläni olin varma hyväksymisen tärkeydestä, vaikken sitä silloin ymmärtänytkään.
Ymmärrän nyt, että olin sekoittanut toisiinsa toivon ja toiveen. Ne eivät ole sama asia, vaikka usein niin ajattelemme. Toive on ehdollistettua suljettua, rajattua toivoa. Se on konkreettisen tason asia, jossa toivolla on tietty lähtötilanne, tavoitetaso ja päämäärä. Toivotaan, että toive toteutuu. Toivon toteutumisesta ei puhuta mitään.
Toivo on selvästi astetta korkeamman käsitetason asia, abstraktin ajattelun tasoa. Sillä ei ole tiettyä lähtökohtaa, tavoitetasoa eikä varsinkaan päämäärää. Toivo ei voi toteutua, se ei vain voi olla toteutumatta. Toivo on selvästi ajatonta, koska se on sidottu vain kulloiseenkin hetkeen. Se on suostumus ottaa vastaan hetki, joka on käsillä. Toivo sulkee lempeästi pois menneisyyden ja tulevaisuuden. Toivo saa meidät katsomaan tätä hetkeä, vaikka menneisyydessä on tapahtunut jotain, jonka arvelemme riistäneen meiltä jotain meille kuuluvaa. Se sulkee myös suun tulevaisuutta koskevilta huolilta. Toivo nostaa sormen suulle ja sihisee, kun mielemme aloittaa normaalin pyörityksen radalla ”mutta, jollei …, ensin pitäisi …, rahatkaan eivät riitä … jne.” Ollaan hiljaa, saadaan kalaa, kuiskaa toivo.
Toivon ei saa antaa pukeutua toiveen pakkopaitaan. Siinä se ei voi hengittää. Toivon pitäminen erillään toiveesta ei ole helppoa etenkään, kun edes teoria ei ole selvillä. Toivon teoria on käsivarsien avaamista vastaanottamaan. Se on avaamista juuri silloin, kun olemme keskittäneet kaiken tarkkaavaisuutemme pitämään kiinni jostain tietystä, joka tietysti putoaa lattialle, kun ote kirpoaa. Elämän on lähes aina narrattava/pakotettava/huumattava (tarpeeton ylipyyhitään) meidät tähän.
Kirjoittaja Annikki Arponen
Annikki Arponen
Toivo ei voi toteutua, se ei vain voi olla toteutumatta. Toivo on selvästi ajatonta, koska se on sidottu vain kulloiseenkin hetkeen. Se on suostumus ottaa vastaan hetki, joka on käsillä. Toivo sulkee lempeästi pois menneisyyden ja tulevaisuuden. Toivo saa meidät katsomaan tätä hetkeä, vaikka menneisyydessä on tapahtunut jotain, jonka arvelemme riistäneen meiltä jotain meille kuuluvaa. Se sulkee myös suun tulevaisuutta koskevilta huolilta. Toivo nostaa sormen suulle ja sihisee, kun mielemme aloittaa normaalin pyörityksen radalla ”mutta, jollei …, ensin pitäisi …, rahatkaan eivät riitä … jne.” Ollaan hiljaa, saadaan kalaa, kuiskaa toivo.
Teosofinen Seura ry • Vironkatu 7 C 2 • 00170 Helsinki, Finland • +358 (0)9 135 6205 • info(at)teosofinenseura.fi • teosofinenseura.fi
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:Rohkea RuusuMobiiliversioNormaaliversioWebmasterKirjaudu sisään© 2014 - 2021 Teosofinen seura ry